Mitä Suomi tuo Natoon – ja miten se saattaa muuttaa allianssia

Suomalaissotilaita Arrow 22 -harjoituksessa Niinisalon varuskunnassa Kankaanpäässä, Länsi-Suomessa. (HEIKKI SAUKKOMAA/Lehtikuva/AFP Getty Imagesin kautta)

Siitä lähtien kun Suomen siirtyminen kohti Natoa alkoi helmikuussa, on keskitytty siihen, ottaako Helsinki vauhtiin ja sitten siihen, kuinka nopeasti ne saadaan virallisesti Naton joukkoon. Mutta suhteellisen vähän huomiota on kiinnitetty siihen, miltä Suomen liittyminen liiton täysjäseneksi käytännössä näyttäisi. Euroopan hybridiuhkien torjunnan huippuosaamisen keskuksen kansainvälisten suhteiden päällikkö Rasmus Hindrén tuo uudessa analyysissä joitakin keskeisiä kohtia.

Melkein siitä päivästä lähtien, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomi on ollut lähempänä hyppyä ja Natoon liittymistä. Helsinki täytti muodollisesti paperityönsä 18. toukokuuta liittoutuman kanssa kumppanuusmaansa Ruotsin ohella – juhlimaan monia, jotka ovat vuosikymmeniä pyrkineet näkemään tämän päivän.

Ymmärrettävästi kysymys liittymisestä tai liittymättä jättämisestä on hallinnut politiikkaa ja mediamaisemaa, kuten myös logistiset kysymykset, kuten kuinka selviytyä mahdollisesti hankalasta siirtymävaiheesta ennen kuin kaikki liittolaiset ratifioivat Suomen ja Ruotsin jäsenyyden. Siihen on ilmeisesti vastattu, ja useat maat ovat antaneet vakuuksia Suomelle ja Ruotsille. Toinen keskeinen kysymys liittyy siihen, millaisia ​​valmiuksia maat tuovat pöytään. Suomen osalta on huomioitu Suomen demokratian vakaus, kokonaisvaltainen turvallisuusnäkökulma ja sen asema turvallisuuden tarjoajana pitkästä Venäjän rajasta huolimatta. Kuten entinen puolustusministeri Jim Mattis on huomauttanut, Suomi “ei osoita tyytyväisyyden merkkejä” turvallisuuden suhteen.

Mutta vähemmän on puhuttu niistä erityisistä politiikan elementeistä, joita Suomi haluaisi korostaa Natoon liittyessään, ja siitä, miten Helsinki voi lähestyä Nato-vapaan puolustussuunnittelunsa sulattamista liittoutumaan.

AIHEUTTAA: Norjan puolustusvoimien komentaja: Suomi, Ruotsi Natossa “avaa paljon mahdollisuuksia”

Joitain merkkejä on jo näkyvissä. Puolustusministeri Antti Kaikkonen on todennut, että Suomi ei aio listata liittymisprosessissa rajoituksia tai varoituksia – mukaan lukien pysyvien tukikohtien tai ydinvoimien rajoitukset. Tähän liittyen on todettu, että Naton toissijaisia ​​jäsenmaita ei ole. Jokaisesta maasta tulee täysivaltainen ja tasa-arvoinen jäsen, vaikka niillä on oma historiansa ja jos ne liittyvät tietyssä poliittisessa tilanteessa.

Miten Suomi sitten voisi käsitellä suuria asioita osana allianssia? Tässä on muutamia teemoja, jotka voivat hyvinkin nousta esiin:

Navigointi NATO-politiikassa: Suomen poliittinen asema allianssissa noudattaisi lähes varmasti EU-jäsenyyden lähes 30 vuoden aikana vakiintuneita käytäntöjä. Suomen brändi on ollut rakentava, pragmaattinen ja aktiivinen. Kaksi ensimmäistä elementtiä on ollut helpompi toteuttaa, kun taas aktiivisuus on vaatinut poliittista taitoa ja rohkeutta, jota ei aina ole suomalaisessa järjestelmässä.

Monenvälisessä päätöksenteossa Suomi pääsääntöisesti välttää tilanteita, joissa se on poliittisesti eristyksissä tai pienessä vähemmistössä. Monenvälisillä foorumeilla se tarkoittaa usein voimakasta tukea syntyvälle konsensukselle. Sisällön kannalta tämä tarkoittaisi todennäköisesti transatlanttisen suhteen roolin korostamista, mutta sen tasapainottamista alueellisen ja eurooppalaisen lähestymistavan kanssa.

Toinen luonnollinen tapa olisi keskittyä vahvasti yhteistyöhön naapurimaiden, kuten Norjan ja luonnollisesti Ruotsin, kanssa. Itse asiassa, kun kaikki viisi pohjoismaata ovat liittoutumassa, NATO:n keskittyminen korkeaan pohjoiseen näyttäisi todennäköisesti nousevan esiin.

Monenvälisyys todennäköisesti pysyy: Natossa todennäköisesti jatketaan kahta Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan keskeistä osa-aluetta: kahden- ja minivälisten puolustusyhteistyön mekanismien keskittyminen sekä EU:n kehittyvän turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tukeminen.

Vaikka se epäröi noin Lissabonin sopimuksen ratifiointiaikoihin asti, Suomi on siitä lähtien ollut vahva EU:n puolustuspolitiikan kannattaja. Tämä on osittain motivoitunut Suomen Naton ulkopuolella olemisesta, mutta ennen kaikkea ymmärryksestä, että EU on laaja turvallisuusyhteisö, jolla on mittava työkalupakki politiikkaa ja valmiuksia. EU:n ja Naton välillä on pitkäaikaisia ​​jännitteitä puolustusasioissa; Allianssin uusimpana jäsenenä ja siten korkean profiilin saaneena on mahdollista, että Ruotsi ja Suomi voisivat osallistua tämän kuilun kuromiseen.

Naton pääsihteeri tapaa Suomen ja Ruotsin NATO-suurlähettiläät

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg vastaanottaa viralliset Natoon liittymishakemukset Klaus Korhoselta (Suomen Natoon akkreditoitu suurlähettiläs) ja Axel Wernhoffilta (Natoon akkreditoitu Ruotsin suurlähettiläs). (SYNTYNYT)

Muut puolustusyhteistyörakenteet, kuten JEF ja strategiset kahdenväliset kumppanuudet, voivat tukea yhteentoimivuutta ja uusien valmiuksien kehittämistä, mutta ne voivat myös tarjota joustavia mekanismeja kriiseihin reagoimiseksi, joissa Nato kokonaisuutena ei olisi halukas tai kykenemätön toimimaan. Toisaalta voi olla paineita supistaa joitakin muita puolustusyhteistyön elementtejä, koska pelätään, että ne olisivat liian päällekkäisiä tai pakottaisivat Suomen hajaamaan ponnistelujaan liian ohueksi. Lopulta Suomi kalibroisi puolustusyhteistyöverkostoaan tavalla, joka tuottaa eniten lisäarvoa.

Yksi alue, jolla kahdenvälinen yhteistyö ei kuitenkaan katoa, on hyvin selvä. Jokainen NATO-maa vaalii kahdenvälistä puolustusyhteistyötään Yhdysvaltojen kanssa, eikä Suomi olisi poikkeus. Suomi haluaisi jatkaa ja syventää, että kahdenvälistä yhteistyötä, samalla kun strategisen kilpailun pidemmän aikavälin trendien ymmärtäminen pakottaa Yhdysvallat suuntaamaan katseensa enemmän Intian ja Tyynenmeren alueelle.

Puolustusmenot: Huolimatta ilmoitetuista ja todennäköisistä Euroopan puolustusmenojen lisäyksistä, taakanjako tulee todennäköisesti pysymään korkealla asialistalla koko allianssissa. Puolustusmenojen osuudella bruttokansantuotteesta mitattuna Suomi vetää omaa painoaan ylittämällä kahden prosentin rajan. Pidemmällä aikavälillä mielenkiintoinen kysymys liittyy siihen, missä määrin Euroopan kokonaisuutena pitäisi kantaa taakkaa Yhdysvaltoihin verrattuna, varsinkin kun Yhdysvallat yrittää keskittyä tulevaisuudessa enemmän Kiinaan.

Naton tulevaisuus ja alueellinen painopiste: Näyttää turvalliselta sanoa, että Nato keskittyy lähitulevaisuudessa ydintehtäväänsä, aluepuolustukseen. Tämä on perusteltua Venäjän Ukrainan sodan ja Venäjän sotilaallisen seikkailun lisääntyneen riskin perusteella Euroopassa. Toisaalta sota on ollut lähes katastrofaalinen Venäjän asevoimille, mikä tekee varmaksi, että se ei ole Venäjän – tai muiden – seurattava suunnitelma.

Jos oletetaan, että Venäjän pelottaminen ja puolustaminen on asialistan kärjessä, se jättää vähemmän tilaa uusille uhille. Kiina saa todennäköisesti vähemmän huomiota, samoin kuin monimutkaisempi yleinen turvallisuusympäristö, jossa käytetään erilaisia ​​välineitä energiasta tietoon tai ilmastonmuutokseen.

Suomella on ilmeinen intressi pelotella Venäjää, ja Ukrainan hyökkäys on suurin syy Suomen viimeaikaiseen Nato-mielipidemuutokseen. Silti Suomi katsoo myös Venäjän ja tavanomaisten sotilaallisten keinojen ulkopuolelle, joita se saattaa käyttää tai uhata käyttää. Suomella on pitkä historia kokonaisvaltaisesta turvallisuudesta, joka edellyttää vahvaa integraatiota sotilasalan ja muun yhteiskunnan välillä. Suomella olisi luonnollinen taipumus työntää Natoa laajentamaan näköalojaan näillä ehdoilla, mutta Suomi on myös realisti ja ymmärtää, ettei kaikkea pidä asettaa prioriteetiksi. Lisäksi kansalliset ja kansainväliset toimijat, joilla on suhteellisia etuja Natoon verrattuna, käsittelevät joitain asioita paremmin.

Maantieteellisesti Suomella on erityinen kiinnostus Itämeren alueeseen ja arktiseen alueeseen ja sen uhka-arviointi on hyvin linjassa muiden alueen maiden kanssa. Puolustussuunnittelussa tämä olisi luonnollinen painopistealue. Laajemmassa poliittisessa mielessä Suomen lähestymistapa ei kuitenkaan perustuisi vain alueellisiin näkymiin tai prioriteetteihin. Siihen sisältyisi sekä vahva eurooppalainen että transatlanttinen maku.

Uusia asioita Suomelle: Helsingillä on paljon opittavaa allianssipolitiikasta. Yksi erityistä huomiota vaativista aiheista on ydinpolitiikka. Suomi on tähän asti jättänyt ydinaseet huomiotta tai lähestynyt niitä pelkästään asevalvonnan näkökulmasta. Asevalvonnalla on jatkossakin paikkansa, mutta siihen on yhdistettävä ydinpelotteen ja ydindoktriinin parempi ymmärtäminen. Itse asiassa Suomi saattaa liittyä Natoon juuri sopivasti päästäkseen keskusteluun Naton strategisen asennon modernisoinnista.

Myös yhteinen toiminnan suunnittelu on suhteellisen uusi asia Suomessa. Sitä on harjoitettu nyt jonkin aikaa Ruotsin kanssa ja siitä kokemuksesta on epäilemättä hyötyä, kun tehdään yhteistä suunnittelua yli 30 maan allianssissa. Yhteinen valmiuksien kehittäminen on toinen alue, jolla Suomen on ehkä harkittava nykyistä, melko vastahakoista kantaansa. Vaikka valmiuksien kehittämisen yhteistyön syventämisen esteet ovat edelleen merkittäviä, budjettihuolet ja yhteistyön muilla aloilla edistämä keskinäinen luottamus saattavat hitaasti muuttaa yhtälöä. Sama koskee osallistumista yhteisiin monikansallisiin yksiköihin.

Kaiken kaikkiaan Suomen Nato-jäsenyys rakentuisi nykyisille puolustusyhteistyön käytännöille, mutta edellyttäisi tiettyjä muutoksia toimintakulttuuriin ja ajattelutapaan. Suomalaiset ovat yleensä luottaneet vain itseensä. Nyt heidän on alettava luottaa muihin, koska lopulta kaikki onnistuneet sotilaalliset ja muut liittoutumat rakentuvat luottamukselle.

Rasmus Hindrén on kansainvälisten suhteiden johtaja Euroopan hybridiuhkien torjunnan huippuyksikössä ja vanhempi ulkomaalainen tutkija Atlantic Councilissa.

.Mitä Suomi tuo Natoon – ja miten se saattaa muuttaa allianssia
Source#Mitä #Suomi #tuo #Natoon #miten #saattaa #muuttaa #allianssia

Leave a Comment